Eläkevakuuttaja Kevan ennustaa, että lähes 30 % hyvinvointialueiden henkilöstöstä siirtyy eläkkeelle seuraavan kymmenen vuoden aikana, eli yhteensä 75 000 henkilöä. Valtioneuvosto on teettänyt arvion, jonka mukaan palvelutarpeen kasvun vuoksi sairaanhoitajia ja lähihoitajia tarvittaisiin yli 20 000 lisää vuoteen 2030 mennessä ja noin 45 000 vuoteen 2040 mennessä. Ilman työperäistä maahanmuuttoa tästä haasteesta ei tulla selviämään sote-sektorilla.
Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT julkaisi tällä viikolla Anna Kukan blogikirjoituksen, jossa kerrottiin Arto Satosen delegaation matkasta Filippiineille ja Vietnamiin. Hänen mukaansa ”hyvinvointialueet ovat arvioineet, että seuraavan kahden vuoden aikana yli 20 prosenttia hoitohenkilöstön työvoimatarpeesta on täytettävä ulkomaisella työvoimalla. Helsingin kaupunki on arvioinut tarvitsevansa yli 3 000 uutta sairaanhoitajaa vuoteen 2030 mennessä.” Anna Kukka korostaa kielitaidon merkitystä ja kielenopetuksen tärkeyttä ensin lähtömaassa ja jatkuvasti käynnissä olevista non stop -kielikoulutuksista.
Hallitusohjelman mukaisesti TEM:n johdolla on valmisteltu kohdemaamalli. Mallissa kehitetään kumppanuuksia Intian, Vietnamin, Filippiinien ja Brasilian kanssa. Sosiaali- ja terveysala on yksi niistä toimialoista, joilla pyritään parantamaan edellytyksiä sujuvaan ja eettiseen kansainväliseen rekrytointiin.
Olen itsekin ollut vahvasti mukana hoitajarekrytoinnissa Intiasta ja näen paljon etuja kyseisessä mallissa. Totuus kuitenkin on se, että tällä hetkellä suurin haaste ei ole rekrytoida hoitajia Intiasta tai Filippiineiltä, vaan se, että Suomessa juuri kukaan ei halua palkata heitä. Päinvastoin niitäkin hoitajia, jotka ovat jo opiskelleet kielen ja kouluttautuneet lähihoitajaksi irtisanotaan niin hyvinvointialueilta kuin yksityisistäkin yrityksistä.
Hoitajien kansainvälinen rekrytointi on pitkäjänteistä ja ammattitaitoa vaativaa työtä. Prosessit ovat pitkiä, sillä siitä, kun hyvinvointialue tekee päätöksen aloittaa rekrytointiprosessi, kestää ainakin 3 vuotta ennen kuin EU:n ulkopuolelta tulleet hoitajat ovat saaneet alustavan kielikoulutuksen lähtömaassa, ammatillisen täydennyskoulutuksen Suomessa ja ovat Valviran rekisteröimiä lähi- tai sairaanhoitajia. Siksi työvoiman tarpeet pitäisi pystyä arvioimaan vähintään 3–5 vuoden päähän, jotta kansainväliset rekrytoinnit aloitettaisiin ajoissa.
Mielestäni hyvinvointialueiden ei pidä lähteä lähtömaihin rekrytoimaan henkilöitä suoraan. Kansainvälisen rekrytointiliiketoiminnan suuruus on houkutellut ison joukon huijareita mukaan juuri lähtömaissa. Nekin yritykset, jotka ovat tehneet rekrytointia vuosia tai jopa vuosikymmeniä EU:n ulkopuolella, saattavat joutua epärehellisten ihmisten uhriksi, saati sitten toimija, joka on asialla ensimmäistä kertaa.
Kannattaa siis kilpailuttaa osaava suomalainen rekrytointiyritys hoitamaan kv-rekrytointia omasta puolestaan. Valitettavasti monilta hyvinvointialueilta puuttuu myös osaamista kv-rekrytoinnin kilpailuttamisesta. Prosessista tehdään usein tarpeettoman monimutkainen, kilpailutuksessa arvostetaan edelleen lähinnä hintaa ja myös ns. laatukriteerit mittaavat enemmän toimittavan yrityksen liiketoiminnan suuruutta kuin sen laatua. Osittain siksi hoitajien rekrytointipalkkiotkin nousevat tarpeettoman suuriksi.
Tällä hetkellä jokainen EU:n ulkopuolelta tuleva hoitaja, joka voisi Yhdysvalloissa tai Iso-Britanniassa työskennellä suoraan intialaisella tai filippiiniläisellä tutkinnolla, tarvitsee 1-3 vuotta ”täydennyskoulutusta” Suomessa, ennen kuin voivat työskennellä pätevinä lähihoitajina, vaikka ovat jo kotimaassaan suorittaneet sairaanhoitajan tutkinnon (4 vuotta) ja omaavat vuosien työkokemuksen. Tämä on valtavaa resurssien tuhlausta.
Siksi Suomessa pitäisi avata keskustelu siitä, tarvitaanko meillä näin laajaa ja yhteiskunnalle kallista täydennyskoulutusta, vai kannattaisiko nekin resurssit laittaa hoitajien suomen tai ruotsin kielen opiskeluun. Hoitajille pitäisi järjestää paljon enemmän kielikoulutusta Suomeen saapumisen jälkeen kuin mitä heille nyt tarjotaan. Hallitusohjelmassa näistä on tehty kirjauksia.
KT:n Anna Kukan mukaan Tanska suunnittelee käynnistävänsä valtion tuella oman hoitoalan tutkintoon johtavan koulutuksen Filippiineillä, missä opiskelijat suorittaisivat Tanskan tutkintovaatimuksia vastaavan tutkinnon ja saavuttaisivat kielitaitovaatimuksia vastaavan kielitaidon ennen siirtymistä Tanskaan. Tätä tulisi harkita myös Suomessa. Kielitaidon opiskeleminen lähtömaassa on paljon helpompaa osana hoitajaopintoja kuin henkilölle, joka tekee 12 tunnin työpäiviä ja tulee sen jälkeen kotiin, missä perhe odottaa.
Toisena vaihtoehtona on se, että tuodaan opiskelijoita suomalaisiin ammattikouluihin ja ammattikorkeakouluihin. Tämä oli yksi Risto Murron kasvuriihi-työryhmän suosituksista. Ryhmä ehdotti, että ulkomaalaisten opiskelijoiden lukumäärää tulisi kasvattaa hallitusti. Heidän mukaansa pienenevien ikäluokkien Suomessa on varauduttava muuttuvaan opiskelija rakenteeseen sekä ammatti- että korkeakouluissa. Työryhmä esittää myös, että ammattikoulujen tulisi voida periä lukukausimaksuja ulkomaalaisilta opiskelijoilta, mikä vahvistaisi niiden taloudellista kestävyyttä ja mahdollistaisi toiminnan laajentamisen.
Mielestäni ajatus lukukausimaksuista on hyvä, mutta ammattikorkeakouluilla ja ammattikouluilla tulisi olla apurahajärjestelmä parhaille opiskelijoille, jonka edellytyksenä olisi esimerkiksi vähintään 5 vuoden työskentely julkisessa perusterveydenhuollossa tai ikääntyneiden palveluissa Suomessa.